Voisin kyllä sanoa että nyt on unirytmi siirtynyt suht ok tolalle. Kiitos miehen aamuherätysten. Tosin mulle on kyllä ihan sama mutta kai se on jees jos ei nyt ihan yökukkumiseksi menis jne.

Kiesus että mä näin taas rivoja unia :O Ihan hävetti herätä aamulla. En oo aiemmin mitenkään älyttömästi nähnyt seksiunia, mutta nyt mä luulen että kun alkaa olla jo aika kömpelö ja epäseksikäs olo niin sitten sitä siirtyy vaan haaveilemaan. Kyllä sitä vielä ollaan vähän harrastettu mutta mulla on kyllä itsestäni niin epävarma olo että oksat pois. Toisinaan sitä taas on kuin kiimainen eläin... Hassua miten naisen elämä voikaan muuttua raskauden myötä. Mulla on vähän ristiriitaisia tunteita seksistä, koska mua häiritsee se että ajatteleeko mieheni mua äitinä vai naisena. Itse on kyllä sanonut että ei ajattele noita äiti asioita. Noh, ilmeisesti kaikki on ok, sillä haluaa kuitenkin seksiä. Mä en itse oikein enää tiedä miten mun pitäisi suhtautua haluamiseeni, mulle tulee siitä vaan paha olo, ihankuin tuleva äiti ei saisi harrastaa tai haluta seksiä. Ja ne harvat kerrat kun mulle tulee semmoinen superhalukas olo niin mies on väsynyt tms...Ja sitten mä kaikissa raskaushormoneissani tulen surulliseksi ja luulen että mies pitää mua rumana ja kömpelönä jne... Äh, todella mielenkiintoista. Kai mulla on vähän tässä hassu olo kun tiedän että kohta ei enää oikeasti pysty harrastamaan seksiä...Niin että nyt kannattais sitten ottaa ilo irti.

Plääh... Eilen illalla oli todella masis olo. Mua vaan itketti enkä tiennyt mikä. En oikein saanut miehellekään puhuttua mitään ja tuntui vaan todella kurjalta. Ehkä pitäisi saada vähän sisältöä elämään, mä vaan olen täällä kotona ja teen kotitöitä ja muuta mulla ei sitten olekaan :( Ahdistaa, varsinkin kun tietää että sitten kun vauvat syntyy niin kotona kyllä ehtii olemaan. Mutta mitä mä sitten tekisin... Täällä mulla ei ole ystäviäkään ja lisäksi kuitenkin olen niin kömpelö että ihan mikä tahansa ei enää tunnu hyvältä. Pitäisi kai sitä olla muutakin elämää, mutta mä vaan en ole kovin sosiaalinen. No, jospa tämä tästä. Kai tää on tätä kun on tottunut toimintaan ja tämmöinen kotona lorviminen ei oo ehkä mun juttu, ainakaan jos ei ole järkevää tekemistä kuten vaikkapa lastenhoito.

Mä jo valmiiks mietin sitä että miten me sitten pärjätään vauvojen kanssa. Mies kun on päivät poissa ja ei ole tietoa pitääkö isyyslomaa. Mä nimittäin tiedän sen että mulle ei ole tulossa apua mistään suunnasta. Tai näin olen käsittänyt. Ainoat ystävät muuttaa kauemmas, yli 300km joten ei tule kysymykseen. Sitten anoppi ja appiukko käy molemmat 100km päässä töissä ja ovat arkisin 7 aikaan illalla kotona ja sitten aamulla taas 6 ylös joten en edes kehtaisi pyytää sillä heidän täytyy levätä kun ovat sen ikäisiä jo. Oma isäni puolisoineen asuu 100km päässä ja tuntuu ainakin nyt ettei niitä kamalasti kiinnosta enää, alussa sanoivat kyllä että tuot sitten niitä vauvoja hoitoon. Isäni on eläkkeellä, mutta jotenkin tuntuu etten hänelle viitsisi kahta vauvaa jättää, en sillä etteikö osaisi hoitaa mutta jotenkin vaan...
Eli siis tilapäinenkin hoitoapu voi olla aika kiven alla. Mä mietinkin tuossa juuri että vaikka rahaa ei kamalasti olekaan niin voisi katsella jo valmiiksi jos jostain saisi sitten maksullista kotiapua siivoukseen tms. Jos tuntuu että olis tarvetta. Mistäs sitä tietää vaikka vauvat olisikin todella helppoja :D No, asenteena kuitenkin se että selviän yksinkin, niinhän ne on edellisetkin polvet selvinneet.

Mä oon varmaan hullu mutta nyt mä pohdin että miksi isääni ei ole enää niin kamalasti kiinnostanut nää vauvajutut ja kuulumiset. Itseasiassa kun hän kuuli että poikia on tulossa niin jännittynyt tunnelma latistui siellä suunnalla. Aika perseestä suoraan sanottuna, mutta mähän olen hänen jälkipolviensa ainut tyttö, ja se on kyllä huomattu huomioinnissa. Isällä on siis vain poikalapsia ja mä olin se viimeinen lapsi josta tuli hartaasti toivottu tyttö. Ja olen siten saanut ehkä liikaakin huomiota. Onko isälläni ollut joku salainen toive että mulle pitäisi tulla tyttölapsi/-lapsia... Kun suvussa on niin paljon poikia tms. Voisko se olla niin typerää... No miksei vois... Mua pelottaa ja ahdistaa, koska muistan kuinka lapsena mikään ei ollut koskaan minun syy (vaikka olikin) ja veljeni sai kaikki mäkätykset jne. Kohteleeko isäni näitä poikia yhtä huonosti. Huoh..

Että hyvin menee...

Ja lauantaina olis sitten ne miehen (toisenkin) mummon hautajaiset. Mua ahdistaa nekin ihan kamalasti. Ensinnäkin en tiedä onko mulla vaatteita mitkä mahtuis enää päälle ja en tiedä raaskinko ostaa yhtä päivää varten kalliita juhlavaatteita (jäävät sitten isoiksi kuitenkin :P). Noh, ahdistaa vaan sillä päivämäärä on just sama kuin oman äitini hautajaisissa vuosi sitten. Mietinkö mä sitä sitten siellä. Ja toinen asia mikä ahdistaa on se että musta tuntuu hassulta mennä hautajaisiin maha pystyssä. Siis kun tää maha on jo niin iso. Kaikki miehen toisen puolen sukulaiset sitten ihmettelee tätä mahaa. Ne kun ei ole kovinkaan yhteydessä toisiinsa. Kuiskutellaanko siellä musta ja miten muhun suhtaudutaan. Kaikki niistä ei ole edes nähnyt mua. Tosin aika monella miehen serkuistakin on jo lapsia itsellään että ei sinällään...
Mä en tuntenut enkä nähnyt koskaan koko ihmistä, mutta tottakai mä menen mieheni takia tonne ja kun appiukko toivoi että tultais. Se on hänelle niin tärkeää. Eihän se kauaa kestä. Ei vaan huvittaisi lähteä...

Johan taas höpötin..mahtaakohan ketään kiinnostaa edes lukea :P