Jaa no mitäs muuta kuuluu...

Tänään heräsin aivan jumalattomaan ylävatsakipuun, siis ei ihan närästystä mutta kamalan ahdistavalta tuntui ja hengittäminen tuntui raskaalta. Ihan oli sellainen huimausheikotuspyörrytyskuolenkomä -olo... Pitkällään en pystynyt olemaan missään asennossa kun ylävatsaa nipisteli. Kai mä sitten olin nukkunut huonossa asennossa, tai sitten se oli siitä kun syötiin "tosi terveellisesti" illalla ennen nukkumaanmenoa. Ummetus on vaivannut, en tiedä onko sillä vaikutusta. Mutta oli kyllä tuskainen olo, eikä aamukahvi maistunut. Vesi teki hyvää ja kun muistin että onhan meillä Rennietä niin johan helpotti kun sellaisen vetäisin kitusiin. Tuli kyllä semmoinen autuus että oksat pois... Niin ja luumusosetta piti ostaa kaupasta, sitä vauvojen. Ainoa asia joka mun kovaan vatsaan auttaa. Miehellä on taas colitis ulcerosan takia ihan päinvastainen juttu. Mä aina vitsailen asiasta että vaihdetaan toisillemme puolet ja puolet noista masujutuista niin saadaan balanssi ja normaali paskatilanne taloon :D Hohhoijaa... Onneksi on huumorintajua, molemmilla.

Mies oli tehnyt ruokaa kun olin kierroksella. Ihanaa, olikin kova nälkä. Ja mä se vaan vieläkin ajelen autolla. Ei tunnu yhtään pahalta tai hankalalta niin mikäs siinä. Maha on kyllä iso mutta hyvin mä vielä ratin taakse mahdun eikä toistaiseksi ole ahdistanut. Ihmiset kyllä vähän kattoo kun kuskin paikalta nousee tämmönen "viimesillään oleva".

Istuma-asentoja on vielä reilusti, mutta toi nukkumispuoli on jo ihan oikeasti todella vaikeaa. Täytyy kai kasata tyynyjen alle täkkejä ja alkaa nukkua puoli-istuma-asennossa niin ei paina vatsaa miltään puolelta. Ihan selällään tulee äkkiä ikävä tunne tonne alavatsalle... Kyljelläänkin tuntuu että masua ahdistaa.

Huomenna ois monikkoperhevalmennus jonne aattelin tällä kertaa mennä. Kun maksoinkin sen jo, niin ei viitsi tyhjästä maksaa :D

Käytiin yks päivä miehen kanssa hakemassa kaupoista laatikoita ja on jo taas lisää pakattu. Enää kolmisen viikkoa muuttoon. Kirjahylly on melkein tyhjä, kirjat on pakattu. Vielä pitäis toi "vitriini" tyhjentää, isänisäni(?) kristallit ja lasikokoelmat on aika pölyttyneet kun ei noita raaski käyttää. Vanhimmat taitaa olla ihan 1800-luvun puolelta. Jotain jäi käteen kun lapsuudenkotia tyhjennettiin silloin pari vuotta sitten. Faijalla oli silloin vähän sellaiset tunnelmat että hän kuolee syöpään, mutta näin ei sitten onneksi käynyt. Kasvaimet olivat hyvänlaatuisia ja leikkaus onnistui.. Talo oli ollut tyhjillään jo useita vuosia, ja oli kyllä remontin tarpeessa. Eräs vanha kylänmies sitten siitä kiinnostuneena vuosien ajan yritti ostaa sitä mutta ukko ei myynyt. Nyt sitten pari vuotta sitten kaupat syntyi koska kukaan meistä ei sitä rupea remontoimaan ja vanhalle tutullehan se meni, joka sen remontoi kuitenkin. Kyläilläkin sais :) Ja mikä mun mielestä ihaninta, faija on nyt velaton mies. Saivat myös puolisonsa kanssa uuden auton ja isukki on nyt eläkkeellä. Kai sillä pitäis sitten mennä ihan hyvin... Silti se kuulosti viimeks puhelimessa tosi masentuneelta ja apaattiselta. Tuntuu ettei sitä kamalasti mun jutut kiinnosta. Tai sit sairaus on uusinut tai jotain muuta.

Miehen kanssa ollaan pohdittu näitä juttuja ja mies oli ihan sitä mieltä että ootas vaan kun faijas huomaa että hyvin meillä menee lastenkin kanssa niin voi ääni muuttua kellossa. Kaikkein tylyintä musta oli kyllä se kun kerroin raskaudesta isälle (tekstarilla :P) niin se soitti ja kyseli kamalasti että mites meinaat koulun hoitaa ja kaikki ja miten rahat riittää ja plääplää. Sit vielä kysyi että ootteko te nyt ihan suunnitellut tällaista... Se vähän kirpaisi... Mutta en suuttunut koska tiedän että se on vaan huolissaan. Aina se on jostain huolissaan. Kovasti se on huolissaan mutta koskaan se ei kysy että tarvittaisko jotain... :P Noh, en mä aio kyllä mitään siltä pyytäkkään, just siks että se näkee että kyllä me pärjätään! Vähän oon kyllä ihmeissäni tän faija asian kanssa. Kun se vois joskus puhua ajatuksistaan tai tunteistaan. Kertois nyt edes että mikä mättää. Mä en jaksa liikaa kelailla, saati stressiä ottaa. Aikuisiahan tässä kaikki ollaan. En mä ole enää mikään isän pikkutyttö, mullahan on kohta omia lapsia!!! Ehkä se on se juttu mikä isukkia vaivaa, jos se tuntee itsensä vanhaksi kun oma tytär tulee äidiksi ja naiseksi. Jos tämä on nyt se viimeinen tikki siihen että mä tosiaan olen itsenäinen ja en riippuvainen enää. Ehkä se on luopumisen tuskaa??

No jaa, nyt täytyy mennä soittaan mummolle, sen kanssa on niin kiva jutella :)